Törkeä huumausainerikos, itsekriminointisuoja ja asianajaja

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on email

Asianajotoimisto Advoline Oy:n lakimies Susanna Klärich avusti törkeästä huumausainerikoksesta tuomittua vastaajaa hovioikeusvaiheessa. Vastaaja oli tuomittu käräjäoikeudessa yli kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Syyttäjä vetosi käräjäoikeudessa vastaajan omaan esitutkintakertomukseen, joka käräjäoikeuden tuomiosta ilmi käyvin perustein toimi pääasiallisena näyttönä vastaajana syyllisyydestä.

Hovioikeudessa vastaajan puolesta vaadittiin uuteen korkeimman oikeuden ratkaisuun vedoten (KKO:2012:45), että vastaajan esitutkintakertomuksen käyttäminen näyttönä kielletään vastaajan syyllisyyttä tukevana näyttönä. Vastaajalla ei ollut avustajaa esitutkinnan alkuvaiheessa, eikä hänelle kerrottu hänen oikeudestaan olla vaiti oman syyllisyyden selvittämisen suhteen. Syyttäjä vetosi hovioikeudessa siihen, että vastaajan kuulustelukertomukseen on kirjattu, että vastaaja ”ei halua avustajaa kuulusteluun”, jolloin asiassa ei tulisi antaa merkitystä korkeimman oikeuden tuoreelle ratkaisulle. Lisäksi syyttäjä vetosi siihen, että vastaajalla on ollut avustaja viimeisessä kuulustelussaan, jolloin hän on vahvistanut aiemmin kertomansa.

Tapauksessa on kiinnostavaa se, onko itsekriminointisuojaa kuitenkin loukattu jo siinä vaiheessa, kun epäiltyä kuullaan ensimmäisen kerran siten, että hän ei ole päässyt tätä ennen neuvottelemaan avustajansa kanssa. Jos epäillylle ei kerrota itsekriminointisuojasta vahinko ehtii tapahtua jo ensimmäisessä kuulustelussa. Lisäksi todettakoon, että tapauksessa vastaaja oli ulkomaalainen eikä hän puhunut sujuvaa englantia. Ensimmäiset kuulustelut oli kuitenkin käyty ilman tulkkia englannin kielellä. Näin ollen ei voida pitää varmana sitä, että vastaaja todellisuudessa on ymmärtänyt sen merkityksen, että hän on luopunut avustajasta.

Hovioikeus antoi istunnossa ratkaisun vaatimukseen ja kielsi syyttäjää vetoamasta esitutkintakertomukseen. Vastaajan puolesta katsotaan, että vastaajaa ei siten voida tuomita suuremmasta määrästä subutextabletteja, josta asiassa oli kysymys, kuin minkä määrän hän on myöntänyt oikeudessa. Näyttöä ei ole tämän määrän ylittävin osin.

On kiinnostavaa nähdä, minkälaiseksi käytäntö tulee muodostumaan tulevaisuudessa korkeimman oikeuden ratkaisun soveltuvuuden suhteen. Kuinka usein siihen tullaan vetoamaan ja kuinka paljon tuomiot tulevat muuttumaan sen vuoksi, että esitutkintakertomusten käyttäminen näyttönä kielletään. On selvää, että korkeimman oikeuden ratkaisu ei automaattisesti sovellu kaikkiin tapauksiin, joissa epäillyllä ei ole ollut avustajaa. Epäillyn oikeusturvan kannalta on kuitenkin erittäin tärkeää, että hän ymmärtää oikeutensa jo ennen hänelle suoritettavaa ensimmäistä kuulustelua ja tämän vuoksi korkeimman oikeuden ratkaisu tulee toivon mukaan selkeyttämään käytäntöä sen suhteen, että epäillylle hankitaan asianajaja ainakin vakavimmissa rikosasioissa heti esitutkinnan alkuvaiheessa.