Rangaistuksen mittaaminen – törkeä dopingrikos

Asianajotoimisto Advoline Oy:n asianajaja Tatu Henriksson avusti päämiestään Helsingin hovioikeudesta korkeimpaan oikeuteen päätyneessä törkeää dopingrikosta koskevassa asiassa R2014/818. Asiassa oli kysymys dopingaineiden maahantuonnista, joiden määrä on riidaton. Korkein oikeus vahvisti tuomiossaan aikaisempien ratkaisujen KKO:2008:51 ja KKO:2009:67 periaatteen siitä, että rangaistus mitataan lähtökohtaisesti ns. käyttöjaksomenetelmällä, jossa yhdellä käyttöjaksolla tarkoitetaan noin neljän kuukauden dopingaineiden käyttöaikaa, sisältäen aktiivisten käyttövaiheiden välisen ajan, jolloin dopingaineita ei käytetä. Määriä arvioidaan injektoitavien valmisteiden osalta käytännössä millilitroissa siten, että yhden käyttöjakson aikana käytettäisiin 30ml injektoitavaa testosteronia tai anabolista steroidia. Mainituissa ratkaisuissa ei anneta juurikaan merkitystä sille, onko käytetty dopingaine testosteronia vai anabolista steroidia. Testosteronin ja muiden anabolisten steroidien käyttömäärät millilitroina vaihtelevat kuitenkin huomattavasti riippuen dopingaineesta ja sen vahvuudesta.

Kyseessä ei ollut ennakkoratkaisu, eikä tuomio ollut yksimielinen. Oikeusneuvos Littusen esittämän eriävän mielipiteen mukaan: “Sellaiseen yleistävään arvioon, jonka mukaan ampullimuotoista dopingainetta käytettäisiin aina sama määrä siitä riippumatta, sisältävätkö ne anabolisia steroideja vai testosteronivalmistetta, ei ole hyväksyttäviä perusteita.” Oikeusneuvos Littunen ja hänen eriävään mielipiteeseensä yhtynyt oikeusneuvos Jokela jäivät kuitenkin vähemmistöön kolmen oikeusneuvoksen ollessa toista mieltä. Oikeustila ei täten muuttunut ja vastaisuudessakin rangaistuksen mittaamisessa testosteroni ja anaboliset steroidit, riippumatta niiden laadusta ja todellisista käyttömääristä, rinnastetaan toisiinsa.

Vastuunrajoitus – kiinteistön kauppa

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO:2012:72 ottanut kantaa vastuunrajoitusehdon sitovuuteen kiinteistönkaupassa, jonka molemmat osapuolet ovat oikeushenkilöitä. Vastuunrajoituslausekkeen mukaan ostaja otti “vastattavakseen kaikista mahdollisista rakennuksen korjaamisessa tai purkamisessa tarvittavista toimenpiteistä ja näistä aiheutuvista kustannuksista siitä huolimatta, oliko niitä huomioitu kustannusarviossa, ja olivatko ne olleet kaupantekohetkellä mahdollisesti piileviä tai oliko niillä terveydelle tai ympäristölle haitallisia vaikutuksia”.

Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan vastuunrajoitusehto oli riittävästi yksilöity ja ostaja oli ottanut harkitun liiketaloudellisen riskin kauppakirjan allekirjoittaessaan. Merkitystä on lisäksi annettu sille, että ostaja oli ollut pitkän ajan vuokralaisena käsillä olevassa kiinteistössä ja tuntenut sen hyvin.

Mielenkiintoisena nyanssina korkeimman oikeuden ratkaisussa voidaan pitää sitä, että siinä otetaan nimenomaisesti kantaan ainoastaan oikeushenkilöiden välisen kaupan vastuunrajoitusehtoon. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluiden mukaan: “Yksilöimättömän, myyjän vastuun täysin poissulkevan ehdon on oikeuskirjallisuudessa katsottukin olevan helposti kohtuuton. Oikeuskäytännössä näin on katsottu kysymyksen ollessa kaupasta, jossa ostajana on yksityinen henkilö.” Tästä huolimatta ratkaisulla lienee vaikutusta myös tapauksiin, joissa ostajana on yksityishenkilö.

Kiinteistön (ja asuntokauppalaissa tarkoitetun asunnon) kaupan vastuunrajoitusehdon käyttöä harkittaessa kannattaa ottaa yhteyttä asianajajaan mahdollisten sudenkuoppien välttämiseksi. Kiinteistönvälittäjän ammattitaito harvoin tähän riittää. Edelleenkin siis yksilöimättömän tai riittämättömästi yksilöidyn vastuunrajoitusehdon käyttäminen voi johtaa siihen, että ehto katsotaan kohtuuttomaksi ja ostajalle voi muodostua oikeus hinnanalennukseen ja/tai vahingonkorvaukseen vastuunrajoitusehdosta riippumatta.

Asianajotoimisto Advoline Oy hoitaa kiinteistö- ja asuntokauppoihin liittyviä virhevastuuasioita tuomioistuimissa ja erilaisissa sovintomenettelyissä.

Oleskeluluvan myöntäminen yksilöllisestä inhimillisestä syystä

Asianajaja Juha Räihä avusti Maahanmuuttovirastossa ja Helsingin hallinto-oikeudessa kosovolaista turvapaikanhakijaperhettä, joka oli saapunut Suomeen etsimään hoitoa kuurolle tyttärelleen. Perheen 3-vuotias tytär oli Kosovossa todettu syntymäkuuroksi, mutta lääkäreiden mukaan hänen kuulonsa olisi pelastettavissa, mikäli hänen välikorvaansa asennettaisiin ennen kuuden vuoden ikää leikkauksella eräänlainen pysyväisimplantti. Tätä leikkausta ei Kosovossa ollut mahdollista suorittaa edes yksityissairaaloissa, mistä syystä perhe lähti etsimään turvapaikkaa toivoen, että Suomessa heitä voitaisiin auttaa.

Maahanmuuttovirasto hylkäsi perheen turvapaikkahakemuksen 17.6.2015 tekemällään päätöksellä ilmeisen perusteettomana (UlkomL 101 §), koska perhe ei ollut turvapaikkapuhuttelussa edes pyrkinyt esittämään mitään ulkomaalaislain 6 luvun tuntemaa perustetta kansainvälisen suojelun antamiselle. Turvapaikkahakemuksen yhteydessä tutkitaan viran puolesta myös tiettyjä muita oleskelulupaperusteita, ja Maahanmuuttovirasto joutuikin täten ottamaan kantaa myös perheen mahdollisuuteen saada suoraan lain perusteella Suomesta oleskelulupa yksilöllisestä inhimillisestä syystä. Ulkomaalaislain 52 §:n mukaan Suomessa olevalle ulkomaalaiselle myönnetään jatkuva oleskelulupa, jos oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta hänen terveydentilansa, Suomeen syntyneiden siteiden tai muun yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi, kun erityisesti otetaan huomioon olosuhteet, joihin hän joutuisi kotimaassaan, tai hänen haavoittuva asemansa. Maahanmuuttovirasto virasto vetosi lainkohtaa koskevaan hallituksen esitykseen (HE 28/2003), jossa muun muassa todetaan oleskeluluvan myöntämisen perusteena terveydentilan vuoksi olevan se, että ulkomaalaisen olisi mahdotonta saada välttämätöntä hoitoa kotimaassaan. Yksittäisessä tapauksessa täytyisi lisäksi olla muita seikkoja, jotka tekevät kotimaahan palaamisen inhimillisesti katsoen poissuljetuksi vaihtoehdoksi. Lisäksi Maahanmuuttovirasto katsoi, että maatietojen perusteella kuurojen tilanne Kosovossa on tiedostettu ja heidän asemaansa yhteiskunnassa pyritään parantamaan. Oleskelulupaa ei myönnetty.

Perhe valitti hallinto-oikeuteen 24.6.2015 vedoten pääasiassa siihen, että lapsen kuulon pelastamatta jättäminen olisi tässä tapauksessa kohtuutonta, kun kuulo olisi samaan aikaan kohtuullisin toimin pelastettavissa. Inhimillisesti katsoen haavoittuvassa asemassa olevan lapsen kuulon pelastamisen olisi oltava ensisijainen ratkaisu ja vasta tämän epäonnistuttua tulisi arvioida kuuroille Kosovossa järjestettävien tukitoimien riittävyyttä. Lisäksi vedottiin muun muassa YK:n Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 3 artiklaan sekä lisäselvityksenä erinäisiin lääkärinlausuntoihin. Hallinto-oikeus päätyikin välipäätöksellään 20.7.2015 kieltämään käännyttämisen täytäntöönpanon asian käsittelyn ajaksi.

Hallinto-oikeus antoi ratkaisunsa pääasiassa 22.12.2015. Hallinto-oikeus katsoi, että oleskeluluvan epäämistä olisi lapsen edun ja terveydentilasta saadun selvityksen sekä valittajan olosuhteet kokonaisuudessaan huomioon ottaen pidettävä ulkomaalaislain 52 §:n perusteella ilmeisen kohtuuttomana ja perheelle tulee myöntää oleskeluluvat yksilöllisestä inhimillisestä syystä.