Verotarkastuskertomuksen merkityksestä rikosasiassa

Rikosasiassa syyttäjä on velvollinen näyttämään syyteen toteen, kun taas hallinnollisessa verotusmenettelyssä verovelvollisen tulee näyttää toimineensa lain mukaisesti. Käräjäoikeuksissa verotarkastuskertomus on katsottu liian usein riittäväksi näytöksi vastaajan lainvastaisesta menettelystä, vaikka todistustaakkasäännökset ovat täysin käänteiset. Ongelma aktualisoituu nimenomaan talousrikoksissa, jotka ilmoitetaan poliisille verottajan toimesta.

Korkein oikeus on linjannut ennakkoratkaisussaan KKO 2011:20 seuraavaa:

Korkein oikeus toteaa, että rikosasiassa vastaajalla ei ole velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä, vaan syyttäjän on näytettävä syyte toteen. Tältä osin rikosasian oikeudenkäynti poikkeaa esimerkiksi hallinnollisesta verotusmenettelystä, jonka osalta laissa on säädetty verotarkastuksen kohteelle velvollisuus esittää selvitystä verotukseensa vaikuttavista seikoista. Esimerkiksi verotettavaa tuloa vähentävien kulujen osalta voidaan rikosasian vastaajan kannalta yleensä pitää riittävänä niin yksityiskohtaista ja uskottavaa väitettä, että syyttäjälle voidaan asettaa velvollisuus osoittaa esimerkiksi vertailutietoja hankkimalla, ettei vastaajan väite pidä paikkansa. Rikosasian käsittely poikkeaa myös suullisen todistelun vastaanottamisen välittömyyttä koskevien säännösten johdosta verotarkastusmenettelystä, jossa hankitaan selvitystä hallinnollisen verotuspäätöksen perusteeksi. Verotarkastuksessa tehtyjä johtopäätöksiä ei siten voida ottaa sellaisinaan rikosasiassa tuomion perusteeksi, vaan tapauskohtaisesti on arvioitava, mikä merkitys verotarkastuksessa esiin tulleille seikoille on näyttöä arvioitaessa annettava. Syyksilukeminen on voitava perustaa rikosoikeudellisiin periaatteisiin ja rikosoikeudenkäynnin menettelytapoihin.

Aika näyttää, kuinka korkeimman oikeuden linjaus otetaan alemmissa oikeusasteissa huomioon. Talousrikoksiin erikoistuneet asianajajat osaavat tuoda syytetyn kannalta merkitykselliset seikat esille jo käräjäoikeudessa ja asianajajan puoleen kannattaakin kääntyä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jotta enemmiltä ongelmilta vältytään.

Rangaistuksen mittaamisesta huumausainerikoksissa (KKO:2017:9)

Korkein oikeus on antanut merkittävän vahvennetun jaoston ennakkopäätöksen KKO:2017:9 liittyen huumausainerikosten rangaistusten mittaamiseen.

Ennakkopäätöksessä on ollut kysymys amfetamiinista, mutta ratkaisu tulee vaikuttamaan laajemminkin mittaamisratkaisuihin myös muiden huumausaineiden osalta. Ennakkopäätöksen tekstitiivistelmän mukaan: ”A oli tuonut laittomasti maahan 7884 grammaa 38 – 45 -prosenttista amfetamiinia edelleen levittämistä varten. A oli toiminut niin sanottuna kuriirina kuljettamalla saamiensa ohjeiden mukaan palkkiota vastaan huumausaine-erän sisältäneen henkilöauton Virosta Suomeen. Teon kohteena olleen huumausaineen määrän ja laadun lisäksi Korkein oikeus otti huomioon A:n epäitsenäisen ja muita osallisia rajoitetumman aseman huumausaineiden maahantuonnissa ja tuomitsi A:n rangaistukseen, joka oli huomattavasti alempi kuin tällaisen huumausaine-erän laittomasta maahantuonnista olisi muutoin tuomittu.”

Korkein oikeus on perusteluissaan muun ohella todennut:

11. Oikeuskäytännössä rangaistus huumausainerikoksesta määräytyy usein melko kaavamaisesti aineen määrän ja laadun perusteella. Tämä edistää rangaistusten mittaamisessa rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä ja ennakoitavuutta. Toisaalta huumausainerikokset ovat kohdistuneet yhä suurempiin määriin huumausainetta ja niiden kohteeksi on tullut lukuisia uusia erittäin vaarallisina pidettäviä huumausaineita. Tämä on yhdessä edellä mainitun kaavamaisen mittaamistavan kanssa johtanut törkeistä huumausainerikoksista tuomittavien rangaistusten kohoamiseen lähelle enimmäisrangaistusta myös sellaisista teoista, jotka eivät tekotavoiltaan ole kaikkein vahingollisimpia, vaarallisimpia ja suurinta syyllisyyttä osoittavia. Ankarimmat rangaistukset eivät siten kohdistu vain kaikkein törkeimpiin huumausainerikoksiin eivätkä tekojen rangaistusarvot ole riittävästi erotettavissa toisistaan. Samalla törkeiden huumausainerikosten rangaistuskäytäntö on erkaantunut muun tyyppisistä rikoksista, joissa on sama rangaistusasteikko.

12. Huumausainerikoksesta tuomittavan rangaistuksen ei tule perustua yksin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatuun ja määrään, vaan rangaistuksen mittaamisessa on otettava huomioon kaikki rikoslain 6 luvun 4 §:ssä mainitut seikat. Etenkin törkeimmissä huumausainerikoksissa teon rangaistusarvoon vaikuttavat merkittävästi myös muut seikat kuin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatu ja määrä. Erityisesti laajamittaiseen huumausaineiden laittomaan maahantuontiin osallistuu yleensä useita henkilöitä selvästi erilaisissa tehtävissä. Tehtävän osoittama syyllisyys voi tällöin vaihdella rikokseen osallisten välillä huomattavasti.

Viitatussa rikoslain 6 luvun 4 §:ssä todetaan: ”Rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.” Käytännössä korkeimman oikeuden kannanotto tarkoittaa sitä, että vastaisuudessa alempien oikeusasteiden tulee arvioida tarkemmin tekijöiden syyllisyyttä ja osallisuutta, eikä kaavamaisesti noudattaa ns. taulukkorangaistuksia (mm. Helsingin hovioikeuspiirin laatuhanke 4.12.2006), jotka ovat perustuneet hyvin pitkälle huumausaineiden määrään ja laatuun.

Maksuvälinepetos – väärennetyn lounassetelin käyttäminen

Asianajaja Juha Räihä avusti päämiestään Helsingin hovioikeudessa väärennettyjen lounassetelien käyttämistä koskevassa rikosasiassa. Vastaaja oli ottanut tuttavaltaan rahamääräisen saatavan maksuksi vastaan lounasseteleitä, jotka hänen tietämättään olivat olleet väärennettyjä. Käräjäoikeus tuomitsi päämiehemme maksuvälinepetoksesta sakkorangaistukseen. Helsingin hovioikeus myönsi asiassa jatkokäsittelyluvan.

Rikoslain 37 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan maksuvälinepetoksena pidetään muun ohella tilannetta, jossa maksuvälinettä käytetään muuten ilman laillista oikeutta. Tuomiossaan hovioikeus totesi lain esitöiden (HE 66/1988 ja HE 2/2003) sekä Euroopan unionin asiaa koskevan puitepäätöksen tukevan johtopäätöstä, jonka mukaan lounasseteli on maksuväline ja väärennetyn maksuvälineen käyttö tarkoitettu kriminalisoitavaksi maksuvälinepetoksena.

Hovioikeuden mukaan lain sanamuodon perusteella jää kuitenkin tulkinnanvaraiseksi, onko väärennetyn maksuvälineen käyttö kriminalisoitu nimenomaan maksuvälinepetoksena, vai tulisiko sitä käsitellä väärennystä koskevana rikoksena. Laillisuusperiaatteen mukaan rangaistussäännöstä sovellettaessa ei tuomioistuin saa mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää tai korjata lakia analogiapäätelmään turvautumalla. Näin ollen maksuvälinepetoksen kriminalisoinnin ulottaminen myös vääriin maksuvälineisiin ei ollut kohtuudella vastaajan ennakoitavissa, eikä tällainen tulkinta vaikuta olevan sopusoinnussa myöskään tunnusmerkistöstä ilmenevän suojan tarkoituksen kanssa. Näillä perusteilla hovioikeus päätyi hylkäämään syytteen maksuvälinepetoksesta. Lisäksi hovioikeus tuomitsi valtion maksamaan päämiehellemme korvauksia kohtuuttoman pitkäksi venyneen käsittelyajan johdosta.

Tuomio ei ole lainvoimainen. Kysymyksessä on Helsingin hovioikeudelta korostuneesti oikeuskysymystä koskeva kannanotto ja syyttäjällä on vielä tätä kirjoitettaessa varteenotettava mahdollisuus saada valituslupa korkeimmalta oikeudelta.